Vähän alkua pidemmällä

43 päivää sitten lähdin Suomesta.

25 päivää sitten muutin omaan asuntoon.

23 päivää sitten musta tuli opiskelija.

16 päivää sitten aloitin yliopisto-opinnot.

Tervetulotoivotuksia on kyllä vaikka muille jakaa!

Yliopiston kaikkein vanhin rakennus

 Suurimman osan ajasta tuntuu että noi luvut ei ole todellisia. 

Ihanko totta noin vähän aikaa vasta? 

Tuntuu että on kerennyt jo tapahtua ihan miljoona asiaa. 

Että yhtäkkiä vuorokaudessa onkin paljon enemmän kun 24 tuntia, tai jos ei niin sitten aika on ainakin hidastunut... 

Tai sitten uusien asioiden ja kokemusten yläraja on yksi per päivä, tai muuten ajantaju katoaa.

Täällä on mulle melkein tuplasänky! Ja pingviinityynyyn oli pakko sortua...

Koko mun koti. Ei sitä kauheesti enempää tilaa loppujen lopuks tarvikaan.

Tänään opin koulussa että sota voidaan luokitella sodaksi numeraalisin perustein. 

Pitää olla tietty määrä menetyksiä molemmin puolin, ja aikahaarukan täytyy olla riittävä. 

Numerot tuntuu tällä hetkellä sopivan stabiileilta, eli jatketaan päivälistoilla.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

22 päivää sitten ripustin ensimmäiset valokuvat seinälle.

12 päivää sitten käytin ensimmäisen kerran kolikoilla toimivaa pyykkikonetta.

2 päivää sitten ostin pyykkikassin, koska kohta täytyy taas pyykätä ja tusina kangaskasseja on epäkätevä yhdistelmä, varsinkin kun kuivurista tullessaan lakanamytty on syönyt kaikki vaatteet.

15 päivää sitten ostin tölkkikeittoja pahan päivän varalle.

8 päivää sitten pakastin paahtoleipää, koska opin kantapään kautta että yksin ei kerkeä syömään kokonaista pakettia ennen kuin orgaaniset eliöt ottavat vallan.

8 päivää sitten söin Nutellaa lusikalla suoraan purkista koska se on parasta lohturuokaa. 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Niin, professori opetti tänään sodan määrittelemisestä. 

Että numeroilla voidaan määritellä, että tämä täytyy tietää. 

Sitten tämä vanhahko mieshenkilö katseli hetken kattoa ja raapi valkoista partaansa ja lisäsi että niin, mutta kukaan ei kyllä tiedä mitä nämä määrittelevät luvut ovat. 

Että Britit kyllä toden totta kävivät vuonna 1896 sodan Sansibaria vastaan joka kesti vain 40 minuuttia, ja jonka tappiot olivat englantilaisille yksi haavoittunut ja sansibarilaisille 500 kaatunutta.

Että ei tämä nyt oikein olekaan yksioikoista.

Seurasi vähän lisää parran rapsuttelua, ja sitten Herra Professori taputti sangen muhkeaa vatsaansa ja totesi, että: "Toisaalta, jos minä nyt teille tässä määrittelen sodan, niin mitä te täällä seuraavat kolme vuotta teette!"

Näkymä huoneen ikkunasta ah

Kaikkea ei siis kuitenkaan voi määritellä numeroin.

Niinkuin vaikka että milloin tuntui ekan kerran että tämä on nyt mun koti? 

Milloin oli ekan kerran kaveriporukassa johon tuntui kuuluvansa? 

Milloin oppi että teehen laitetaan maitoa, aina, ei poikkeuksia? 

Ei voi tarkasti sanoa, mutta sen voin luvata että joka päivä kokemuksia kertyy, enemmän kuin tarpeeksi!

Uudet tuulet puhaltaa

Vaikka kevät on perinteisesti ollut uuden elämän aikaa, välillä kuitenkin tuntuu että todellisuudessa syksy muuttaa asioita. 

Vuodesta toiseen syksyisin alkaa yhdellä jos toisellakin ikään kuin uusi elämä, tai ainakin uusi vaihe elämässä. Ja niin alkaa mullakin. 

Niin paljon on tapahtunut parin kuukauden aikana, että kaikkea on vaikea mahduttaa yhteen tekstiin, mutta yritän kiteyttää kaiken parhaani mukaan!

Syksyisin asiat muuttuu, joskus enemmän ja joskus vähemmän. 

Tämä syksy on mulle ollut ehkä kaikkein radikaaleimpien muutosten aikaa, sillä en vain muuttanut pois kotoa, vaan muutin toiseen maahan. 

Lähes tarkalleen kaksi viikkoa on kulut jo Englannissa, vaikka en omaan asuntoon vielä ole ehtinytkään...

Lehmät laiduntaa täällä aika vapaasti, ja niiden laidunmaiden läpi kulkee ihan yleisiä patikointireittejä

Kukkia löytyy tienpenkoilta, varsinkin unikkoja jotka on täällä kaatuneiden sotilaiden muistokukkia.

Ensimmäinen viikko seikkailtin maaseudulla, raikasta nummi-ilmaa tuli hengiteltyä ihan keuhkojen täydeltä. 

Ehkä tää on sitä kuuluisaa vihreämpää ruohoa aidan toisella puolella, mutta kyllä mua viehättää kun voi nähdä kilometrikaupalla horisonttiin, 

kun pellot kaukaisuudessa näyttää kuin mereltä kasvien taipuessa tuulen mukana, 

kun voi seurailla jokea sen rantaa pitkin niin pitkälle kun vaan haluaa ilman vaikeuksia, 

kun merituuli kieppuu hiuksissa 

ja haistaa suolan nenässä ilman että täytyy mennä kauaskaan. 

No, tietysti täällä kyllä sitten sataa myös paljon, mutta kaikkea ei voi saada.

Lampaita joka niityllä

 Pehmeän laskeutumisen mulle tarjosi puoliksi brittiläinen poikaystävä, jonka kotona olen saanut viettää viimeiset viikot ja ihmetellä niin erilaista kulttuuria 

kuin uutta valuuttaa (pistokokeet edellyyttää kolikon arvon määrittelyä ulkonäön perusteella, edistystä tapahtuu), 

sanontoja, joiden merkitys ei aina ole ihan selvää pässinlihaa ja vasemmanpuolista liikennettä. 

Kun on koko elämänsä katsonut ietä ylittäessä oikealle niin on vaikea lähtee katsomaan vasemmalle, tai oppia kävelemään auton ajajan puolelle vaikka ei meinaa ajaa. 

Pari kertaa olen jo ihan tyytyväisenä istunut kuskin puolella, rekisteröimättä koko rattia ja ihmetelllyt että mitä toi yksi tossa auton vierellä seisoo, tulisi nyt ajamaan... 

Vuosien saatossa tapahtunut rapautuminen pidentää rantaviivaa, mutta vähentaa asuintilaa...

Merenrannan mökkejä, ei suinkaan asumiskäyttöön vaan ennemminkin rantataloiksi. 

Toinen viikko kului Lontoossa, ja kun päästiin takaisin poikakaverin kotiin ja kun meiltä kysyttiin että no, mitä kaikkea nähtiin,

 niin ei meillä ollut muuta vastausta kun että kaikki. 

Eihän se nyt tietenkään totta ole, ei me kaikkea nähty, mutta siltä se tuntui! 

Joka päivä, koko päivä Lontoossa, millon missäkin. 

Käveltiin kilometrikaupalla (tai mailikaupalla kai nykyään... Pitää vaan ensin selvittää paljonko se maili oikein on) sateessa tai paisteessa, tosin aika usein sateessa.

Waterloo Bridge on ehkä mun lemppari Lontoossa tällä hetkellä!

Luonnontieteellinen museo, vaatimaton rakennus

Ylitettiin ehkä miljoona siltaa, käytiin aika monessa museossa ja melkein nähtiin Tom Hardy ja Tom Hardyn koira. Melkein. 

Kävästiin mun tulevalla yliopistolla ja asuntolassa, ja kaikkein parasta oli huomata että kun kaikki onnistu meiltä kahdelta sählältä, niin kyllähän kaiken on pakko onnistua ens viikolla tältä yhdeltä sählältä. 

Muuttopäivää odotellessa...

Enkeleitä vai unelmia?

Matka on jatkunut aina etelä-Kaliforniaan asti, suureen ja ihmeelliseen Los Angelesiin. Missään en tähän mennessä ole tavannut yhtä paljon sanalla sanoen erikoisia ihmisiä kun tässä kaupungissa jossa unelmista tehdään kuulemma totta. Tuntuu kuitenkin että vain harvojen ja valittujen unelmista, ainakin kadulla elävien määrästä päätellen. Tai mistä minä ihmisten unelmista toisaalta tiedän.

Maisemaa vaellukselta

 Hostelli mulle löytyi huikean hyvältä paikalta, ihan keskeltä Hollywood Buleverdia! Täällä ei kyllä sitä erikoisten ihmisten tunnetta saa karistettua, kun ovesta kadulle astuessa vastaan kävelee Spider-Man. Toiselta puolen katua löytyy elokuvahahmoja vaikka muille jakaa, katu on tulvii turisteista, paikallisista ja katumyyjistä. Esiintyviä taiteilijoita löytyy joka lähtöön, eikä pelkästään kadulla. Muun muassa metrossa tanssiva poikaporukka on tullut jo todistettua!

Minä ja huonekaveri vaeltamassa, taustalla saasteinen Los Angeles

Hostelliporukka vaeltamassa. Lähtö oli yheksältä aamulla, silti oli tukalan kuuma, melkein 30 astetta

Tietysti suurimmat nähtävyydet on nyt parin päivän jälkeen jo nähty. Hostelli järkkäsi yhtenä aamuna vaelluksen läheisille kukkuloille, joilta löytyy myös kaikkien tuntema kliseinen Hollywood - sign. Sille kukkulalle asti ei vaellettu, eikä kylttejä saisi mennä hipelöimään muutenkaan, mutta aika hyvä näkymä saatiin Los Angelesin ylle ja giganttiseen kirjainmuodostelmaan. Ainoa haitta oli kaupungin yllä leijuva savusumu. Saastepilvi ei haihdu millään ja haittaa näkyvyyttä. Se taitaa kuitenkin olla haittalistalla vasta aika pohjalla...

Paikallista luontoa

Meitä ohjasi yksi hostellin työntekijöistä, ja matkalla jutellessa paljastui että paitsi hostellityöntekijä, kyseinen nuori mies oli myös omien sanojensa mukaan näyttelijä. Hän oli myös ollut tarjoilijana jonkin aikaa sitten Katy Perryn järjestämissä juhlissa tämän asunnolla, mutta tarina jäi kesken kun hän osoitti alas laaksoon ja kertoi missä Jennifer Aniston ja Brad Pitt ennen asuivat, ja että Matt Le Blanc asuu edelleen aivan siinä naapurissa. Edellisellä viikolla Justin Bieber oli bongattu skeittamassa Hollywood Bulevardilla, ja todisteita oli. Yksi hostellivieras oli kuvannut kännykällä ikkunasta. Tähtiä näkyy siis muuallakin kun kadussa!

Väkeä Venice Beachillä. Porukka vuokraa rullaluistimia ja skeittilautoja!

Venice Beach ja Santa Monica on käyty myös läpi, Venice Beach tosin vain pikaisesti ja sinne onkin suunta taas huomenna. Santa Monican reissu oli todellinen seikkailu, sinne lähdettiin yhdessä Australialaisen tytön kanssa, jonka kanssa punkkaan samassa hostellihuoneessa. Paikan päälle päästiin hostellikyydin ja über-taksin yhdistelmällä, ja takaisin julkisilla. Kuulostaa varmasti lasten leikiltä, mutta bussiaikatauluja selvitellessä ei lapsia leikittänyt vaan niiltä paloi käämi. Lopulta mukava turistiopas auttoi turistitytöt oikeaan bussiin. 

Venice Beach, laiturilta kuvattuna.

Santa Monica Pierin ihmisvilinässä

Santa Monica Pier! Oli pakko päästä maailmanpyörään!!

Santa Monica Pier sieltä kuuluisasta maailmanpyörästä

     

Linkkari piti vaihtaa toiseen Downtown LA:ssa, ja matkan varrella harhauduttiin 99 cents -kauppaan jossa nimensä mukaisesti kaikki tavarat myydään alle dollarilla, maksimissaan 99 sentillä. Tämän kulttuurielämyksen jälkeen päädyimme turvallisesti bussipysäkille venailemaan, josko parin tunnin sumplailun seurauksena pääsisi vaikka ihanaan sänkyyn makaamaan. (hostelleissa on yllättävän pehmeät patjat!) 

Santa Monica Beach vuorostaan!

Juuri ennen kuin kauan odotettu bussi saapui paikalle, pysähtyi pysäkille kuitenkin musta maasturi. Autosta nousi ulos nainen folioon käärittyjä paketteja kädessään, avoinaisesta auton ovesta vilahti takapenkillä turvaistuimessa istuva pieni lapsi. Nainen käveli kadulla norkoilevien kodittomien luo, ja jakoi jokaiselle foliokäärön. Ainakin yksi kodittomista tunnisti naisen, ja kaikki kiittelivät vuolaasti availlen kääröjä joiden sisältä paljastui huolellisesti pakattuja, identtisiä ruoka-annoksia. Naisen noustessa takaisin autoon, se koditon, joka oli tunnistanut naisen, katsoi meidän pysäkillä odottelevien suuntaan ja sanoi: "One day I'll be a star. You'll see." 

Unelmia siis ainakin vielä löytyy. Ja myös enkeleitä.

Kaupunkielämää

San Francisco on yksi suurimmista kaupungeista Kaliforniassa, ja sen kyllä huomaa. Ihmisvilinä on uskomaton, autot ja pyöräilijät puikkelehtivat huimaa vauhtia kaduilla ratikoiden lomassa. Ihme kyllä en ole päässyt vielä todistamaan yhtäkään kolaria, vaikka liikennesäännöissä on toivomisen varaa... Punainen valo ei täällä esimerkiksi koske oikealle kääntyviä autoja laisinkaan.

Välillä on myös pilvisempää

Macy's, jossa oli isot alet!!

Amerikka jo itsessään on autojen luvattu maa. Kaikki etäisyydet on niin huikean suuria, että jalkaisin on mahdotonta päästä kulkemaan. Kaupungit rakennetaan ilmeisesti ihan sillä mielellä että kyllä, jokainen perheenjäsen tarvitsee oman auton jotta elämä sujuu. Kuitenkin San Franciscossa pääsee liikkumaan kävellen jos valitsee alueensa tarkkaan. Kaupungin länsipuolelta ei itäpuolelle niin vain lähdetäkään, mutta länsipuolella pääsee liikkumaan ihan kohtuullisen hyvin jos majoituspaikan sijainti on kohtuullinen. Ja hei, näin jopa pari bussia, vihdoin! Julkista liikennetä on olemassa! Ehkä.

Turisteille tarjotaan mitä ihmeellisimpiä vaihtoehtoja nähdä kaupunkia kun kävely ei tietenkään tule kysymykseen. Tavallisten turistibussien lisäksi kaupunki tarjosi kahdenistuttavia skootterintekeleitä, joissa oltiin melkein makuuasennossa. Ajoneuvoon kuului navigaattori valmiine reitteineen ja niin kovaääninen elektroninen turistiopas, että minäkin
sivistyin useaan kertaan liikennevaloissa seistessäni.

Kuva, johon kietytyy Kalifornia 

Näkymää mainitusta puistosta

San Francisco on hauska kaupunki siinäkin mielessä, että sieltä löytyy niin erilaisia alueita. Yhtenä päivänä lähdin kävelemään länsipuolen pääkatua, Market Streetiä, poispäin keskustasta ja satama-alueelta. Jo kilometrin kävelyn jälkeen pilvenpiirtäjät vaihtuivat matelempiin taloihin, kadut rauhoittuvat ja yhtäkkiä palmupuita löytyi joka nurkalta. Määränpää oli Mission Dolores Park, jonka huipulta kuului olevan hieno näkymä kaupungin ylle. Tsekkasin kyllä google mapsista (kuten kuka tahansa itseään kunnioittava matkailija) missä kyseinen puisto sijaitsee, mutta ei mailit kääntynyt mielessä ihan oikeaan suhteeseen kilometriin verratuna... Puistossa jalat huusi hoosiannaa, illalla oli varpaissa rakkoja ja seuraavana aamuna oli vaikeuksia saada paita päälle kun oli selkä ehtinyt kärvähtää ihan kunnolla. Mutta oli sen arvoista!

Näkymä Mission Dolores Parkista, plus kiiltäväkattoinen tornitalo!

Tietysti aikaa kului myös mihinkäs muuhun kun shoppailuun... Huiman isot tavaratalot ja vaatekaupat joita ei Suomessa ole edes olemassa veivät huomion usemmin kuin kerran. Mutta pidin järjen päässä ja shoppailin vain alelöytöjä! Toisaalta, alessa oli niin paljon tavaraa että piti miettiä myös matkalaukkujen painorajoja. Stressilevelit nousee luultavasti kattoon niiden tiimoilta parin viikon kuluttua...

Melkein ydinkeskustaa

San Franciscoon pääsen vielä uudestaankin, katsotaan sitten onko aihetta uuteen postaukseen! 

Terkkuja Suomeen.

Ihan oikeasti maailman toisella puolen

Napa ilta-auringossa

Napa river

Kesää ei voi koskaan suunnitella liian aikaisin. Niinpä minä fiksuna tyttönä lähdin tammikuun pimeinä iltoina (ja päivinä) suunnittelemaan omaani, ja sen suunnittelun seurauksena kuluu tämä kesä jenkkien ihmeellisessä maasa. Lentoja varatessa olin vakuuttunut siitä että minähän en huimia lippujen hintoja parin viikon oleskelusta maksa. Ratkaisu oli helppo: maksaa huimia summia koko kesän Jenkkilässä oleskelusta! Tämän loogisen ja rationaalisen päättelyketjun seurauksena vierähtävät kokonaiset kuusi viikkoa lämpöisessä Kaliforniassa, ja kun suomen säätiedotuksia katselee, niin ei kyllä kaduta.

Kalifornia siis kutsui, tarkemmin sanottuna pohjoinen Kalifornia ja San Franciscon seutu. Majailen noin tunnin ajomatkan päässä tuosta sykkivästä metropolista kultaisine (ei oikeasti kultaisine) siltoineen kaupungissa nimeltä Napa, noin Tampereen kokoinen kyläpahanen.

Reissun tarkoitushan oli päästä Ranskan vaihtarivuoden aikana tapaamani jenkkitytyön, Carolinen luokse käymään. Huimat kaksi vuotta on tosiaan kerennyt jo vierähtämään siitä kun viimeksi pääsin parasta kaveriani näkemään!

San Francisco City Hall 

Kaksi viikkoa on oleilua Jenkkilässä takana, ja tähän mennessä ei valittamista! Sää hellii (joka päivä yli 25 astetta!) ja ihmiset on oikein ystävällisiä. 

Kuitenkin on tullut useaan otteseen jo huomattua, että vaikka länsimaassa ollaan, niin vuorokauden mittaisen matkustamisen seurauksena en vaihtanut pelkkää maata vaan ihan manteretta. Ei riitä vaikka sanoisi että ”täällä on ihan erilaista kun Suomessa” vaan aika monta kertaa huomaan että multa lipsahtaa ”täällä on ihan erilaista kun Euroopassa”! Eli ainakin Eurooppalainen identiteetti vahvistuu, EU juhlii.

San Franciscon iltasumu. Golden Gate näkyy silti!

Yllättävän moni täällä puolella maapalloa on ihmeellisen informoitu siitä, missä Suomi sijaitsee. Mulle on moni jo selittänyt että ”juu siellä pohjois-Euroopassa, naapurimaita on ainakin Venäjä ja Ruotsi ja eikös Norjallakin ole maayhteys Suomeen?” ja meikä on siinä vaiheessa ihan äimän käkenä ja monttu auki. Stereotypiat alas, Jenkit on fiksuja! (ainakin osa)

4th of July ilotulitukset! Otin sata kuvaa ja tässä
ainoa siedettävä

Tietysti uima-allas

Too American

Euroopasta kauheen monella ei ole mitään sanottavaa, paitsi että brittejä mulle on mollattu pariin kertaan... Erityisesti 4th July eli jenkkien itsenäisyyspäivä tuntui pistäneen ylpeiden amerikkalaisten kielenkannat liikkeelle, ja useaan otteeseen mulle kerrottiin mm. että kyllä jenkit on ne jotka ensimmäisenä puhui englantia! Päädyin tulokseen että siinä tilanteessa kannattaa omaksua "let's agree to disagree" asenne, vaikka sisäinen pätijäni toivoi kovasti voivansa tarjota korrektia faktatietoa.

Näissä merkeissä sujuu siis loppukesä, ja syksy on luultavasti (=toivottavasti) ihan yhtä jännittävä! Mulla on sormet ristissä että jaksan täältä bloggailla. Terkkuja Suomeen!

Kaikki loppuu aikanaan.

Koulu on loppu. Finito. Over. Tai ainakin Ranskassa. Ja oikeastaan ainoastaan mun kohdallani... Juttuhan on niin, että toisena lukiovuotena Ranskassa suoritettaan kirjallisuuden ja luonnontieteiden YO, pakollisena. Ne kokeet on kahden viikon päästä, mutta viime perjantaina loppui jo normaali koulunkäynti ja näiden parin viikon ajan koulussa on spesiaalilukkarot näiden aineiden kokeita varten. Ja muahan ei sinne raahata kuolemankaan uhalla kun ulkona on alkanut lämmetä!! Koulun kanttiinin antimista käyn vieläkin nauttimassa kavereitten kanssa, mutta siihen sitten rajottuukin mun käynnit Lyceé Louis Armand:issa, joka ei nyt ihan ollut kuitenkaan kuin toinen koti mulle vaikka kavereitani rakastankin! Ranskalainen koulutsydeemi meinaan haisee ja pahasti.

Inès, minä ja Perrine

Perrine ja Aurèlien

Viimesenä koulupäivänä, viime perjantaina, joka oli niin paljon kuin 7.6. (huikauhee.....) elohopea hipoi 27 astetta jos oikein muistan. Ja aurinko on erilainen täällä kun Suomessa, paljon kuumempi! Ihan oikeesti. Ja polttaakin hirveen paljon nopeemmin, nimim. karusti kokenut ei enää niinkään vitivalkoinen kuin intiaaninpunainen vaihto-oppilas... Mutta vapaatuntien aikana koulusta suunnattiin sitten mun kotini pihamaalle, kun koulurakennuksen opiskeluntäyteinen ilma kävi sietämättömäksi.

Blondit <3

Superman, minä ja hirviö

reima ratsuni luuta

Pingpongturnaus. Suomalaiset ei oikein edustanut...

Viimeisen viikon aikana sain myös näpsästyä kuvan enemmän tai vähemmän koko luokasta, josta kyllä olin varsin tyytyväinen huolimatta siitä järjettömästä määrästä draamaa jonka se aiheutti... Mutta mitä voi olettaa, ranskalaiset kun on ennen kaikkea dramaattisia ja ylpeitäkin lisäksi. Parilta opettajalta meinasi tullakyyneleet silmiin kun vuorossa oli meidän viimeinen tunti yhdessä, ja yhdeltä sain osoittenkin ja kutsun tulla käymään kesän aikana. Joidenkin muiden opettajien riemunkuljahdukset kaikui sitten taas kilpaa omieni kanssa kun luokasta pääsi pihalle ehjin nahoin sen "viimeisen tuomion" jälkeen.

Melkein kaikki, ja huomio jakautuneena sivusuuntaan....

Tuntuu ihanalta olla stressamatta siitä että mitäköhän tänäänkin sataa niskaan sieltä kurituslaitoksesta ja mihin aikaan sieltä pääsee pihalle. Mutta kuitenkin... Kaikesta huolimatta on vähän haikea olo. Okei, aika paljon haikea olo. Kotiinpaluu häämöttää edessäpäin...

Kysymys vaan on, että onko se koti enää siellä Pohjolassa, kun kodin pitäisi olla siellä missä sydän on.