Saavumme Pariisiin... tai lähinnä Eaubonneen.

Kaks päivää uudessa kodissa tuntuu jo nyt vuodelta.  Ja lähinnä lomalta... Mun pieniin aivoihin ei tunnu uppoavan se tosiasia, että oon tullu jäädäkseni. Asun täällä. Wat??
Lentokentällä mua oli vastassa yks vanhoista Rotary-sedistä,  joka kyllä vaikutti mukavalta. Sama ukkeli joka onnitteli mua facebookissa mun syntymäpäivänä!?

Porukat tuli hakemaan. :) (älkää kattoko mua pliis)

Tekemistä on kyllä ollu. Parasta ehkä on, kun tutustuu perheeseen ja ihmisiin joita täällä pyörii muuten vaan. Tällä perheellä (mun perheellä,  joo-o) on kyllä monta rautaa tulessa ja varmaan pari tiskipöytääkin, että taitaa olla ihan oikee paikka mulle.
Kierreltiin Eaubonnea koiran, pikkuveljen ja sen kaverin kanssa. Räpsin kuvia ihan hulluna, ja pojat odotteli kärsivällisinä vieressä. Ei niitä varmaan ihan hirveesti haitannu, koska mut olis ollu aivan järjettömän helppo eksyttää ja jättää nääntymään sinne sokkelikkoon, jonka varrella oli muunmuassa kirjasto (jesjesjessss!) ja poliisiasema ja joku hienon näkönen rakennus johon liitty jollain tavalla sairaus (malade), mutta en millään saanu selvää mikä se oli, joten lopulta teeskentelin ymmärtäväni. Pojat tuli iloseks. :3

Huomenna aamuvarhaisella lähtö vaihtarileirille toiselle puolelle Big Cityä. (=Pariisi)
Tällä tytöllä siis nukkumaanmoenoaika...

Oikeesti, mitä vitsiä!?!?!!?

Lauantai-aamu. Herääminen vähäisten yöunien jälkee Hämeenlinnasta. Hyvästit kavereille. Katkera junamatka kotiin.

Näin sujui mun lauantain alku. Siinäkin vaiheessa kun juna saapui Tampereelle yhden maissa, olin vielä autuaan tietämätön mua varten punotuista, suorastaan katalista juonista.
Vanhemmat kuskasivat mut ensin ostamaan kameralaukkua ja sen jälkeen lähikauppaan hankkimaan tuliaisia host-perheille. Ja täytyy myöntää, että porukat ei jäänyt aivan paitsi mun einiinhyvästä mielialasta...

Sitten alkoi tapahtua:

Tuntemattomat (??) miehet ryösti mut (Kaupan ulkopuolelta, jotta ei syntyisi paniikkia. Yksi nakkikioskilla asioinut mies hätääntyi silti.) ja kuljetti ties mitä reittejä pitkin ympäri Nokiaa. Reaktio joka musta irtosi oli silti ilmeisen laimea, koska oli odotettu ainakin huutamista, kiljumista, potkimista ja puremista sekä muunlaista ylireagointia. En ymmärrä...

Kotona jälleen, ja yllätysvieraat on saapuneet sillävälin kun minä ja pojat vedettiin siksakkia parkkipaikalla ja jätettiin jälkeemme jäätelövana.

Tästä välistä on sensuroitu se kohta, kun liina vetästään pois mun silmiltä ja mä tajuan mitä tahtuu. Epäilen että kaikki tietää ilman kuvamateriaaliakin minkä värinen on paloauto...

 

 

 

 

Halijono <3 (huomatkaa, vasemmassa laidassa taltiointia)

Mulla oli tuona päivänä myös henkilökohtainen joulu. Sain ihan mahtavia juttuja mukaan Franskaan keltaisen Survival Pack:in muodossa! En voi uskoa mitä kaikkee porukka oli keksinyt sinne laittaa! Kiitos vielä.

Ehkä ihaninta silti oli tavata vielä kaikki ihmiset, joita ei uskonut ehtivänsä enää näkemään. Ihan mahtava juttu! En voi kyllin kiittää kaikkia tästä. Ja erityisesti Roosaa, joka oli tehny aivan uskomattoman työn. Myös rakas äitini ansaitsee kehuja saatuaan kuulla niin paljon haukkuja liittyen siihen, että launatain piti olla "perhepäivä"...

Krediitit Tyynelle ja Lealle mahtavasta Ranska-kakusta!

Pitkä postausko?? Anteeks....

Päivät hupenee ja mikään ei etene.

...siltä ainakin tuntuu. Pikkuhiljaa alkaa jo vähän panikoimaan, kun jokapuolelta hehkutetaan vaihtarivuotta. Onneks perään sanotaan useimmiten sentään että: "Kyllä sä pärjäät, siitä tulee hieno vuosi." Koska muuten oisin jo hyperventiloinu taukoamatta ainakin viikon.
Vihdoinkin tänään koitti se suuri päivä, jolloin sain tartuttua toimeen ja kokosin lattialle mukaan otettavaa kamaa. Sitä oli yllättävän vähän, (kun kuitenkin otetaan huomioon, että olen poissa vuoden, mistä minua ei siis tosiaan ole muistutettu laisinkaan ... ) tosin satavarmasti on myös jotakin unohtunut.

Pakkaus-zone

Hylkäys-zone

Mainitsinko jo että pakkaminen on vähän vaiheessa?
On se vähän.
Entä otanko stressiä lentokoneen painorajoista?
En suinkaan. Ennemmin tai myöhemmin lentoemännän pitää murahata mut brutaalisti. Miksei siis, hmm, 6 päivän päästä? Mainio aika kuolla.

The Very First Time

Ensimmäinen blogikirjotukseni. Ikinä. Mun pitäis varmaan aloittaa näin: "En oo koskaan kirjottanu blogia" tai "en ole vakavissani tämän suhteen" tai jopa "olen tehnyt tämän ihan omaksi ilokseni". Mutta en mä oikeestaan jaksais sepitellä semmosia.
Tää blogi on tehty mun 8 päivän (?????) päästä alkavaa vaihtooppilasvuotta silmälläpitäen. Ei mulla oo vielä aavistustakaan, minkälaista settiä tänne tulee ilmestymään. En menis ihan äkkiä takuusen edes niiden kirjoitusten järkiperäisyydestä. Mutta ne, keitä mahdollisesti saattais kiinnostaa, miten mä tulen Ranskanmaata terrorisoimaan, on enemmän kun tervetulleita lukemaan näitä juttuja ja seuraaman mun edesottamuksia.
Mä toivon ainoastaan, että tänne ilmestyvät tekstit pitäis mut teidän, jotka mut tunnette, mielissä. Koska sillon kun mä näitä kirjotan, millä mielellä tahansa, niin voitte olla varmoja, että te kaikki, mun ystävät, sukulaiset ja muut rakkaat, ootte mun ajatuksissa.
Ainoastaan yhden ohjeen mä teille tänne annan:
Vahingonilo on sallittua, myötähäpeä ei.